KOTIKAMMIVAELLUKSIAKALASTUSTA
KÄSIVARSI 8/2007

JALOKALAJAHTIA SUOMEN KAUNEIMMALLA JOELLA - TOINEN RETKI

eli raudun, taimenen ja harjuksen juksausta Käsivarren Lapissa 11. - 23. 8. 2007

Kilpisjärvi - Somasjärvi - Valtijokivarsi - Toskaljärvi - Jogasjärvi - Meekonjärvi - Kuonjarjoki - Kilpisjärvi


Perinteiseen tapaan alkuvilkaisu avarakatseisesti ...



Lennettyämme Kilpisjärveltä sinivalkoisin siivin Somasjärvelle lainasimme pariksi yöksi kahden teltan mitalla maaperää Sieiddesaivan lahukasta. Tältä näytti lahdenpoukama ja sen takana siintävä Somasjärvi vesistöä ympäröivän hiekkaharjanteen laelta. Voit vilkaista vuoden 2005 retkemme samoja näkymiä tästä.

Ridnicohkka

Perholordin silmä ja mieli lepäsivät katsellessaan aurinkoisen ja tyynen päivän lämmössä Suuren Taiteilijan siveltimen pyöräyttämiä linjakkaita piirtoja.


Noin kolme kilometriä Valtijoen luusualta alavirtaan taivallettuaan kohtaa kulkija tämän upean, kanjonimaisen kolmen pikku putouksen osittaman rautupoolin. Edellisellä reissullani 9/2005 nimittelin tätä yöpymisseutuamme U-mutkaksi.


Kaksi vastustamatonta: sininen vesi ja valkoiset suovillat. Mikä herkkyys keskellä yksinkertaisen karua luontoa - mikä esteettisen nautinnon ajaton hetki! Tämän kaunokaisen kohtaat Valtijoen eteläosassa Vuoksarohtun kuuluisan penkan reunamilla.


Saa koskea - saa montakin koskea - kahlailla kalastellessaan Valtin Enon loppukilometrejä ennen kuin sen vedet liukuvat Poroenon nieluun.

Toskaloja

Toskaljoki antaa hyvät kyydit Toskaljärven vesille niiden pyrkiessä kohti Jogasjärveä, joka päästelee ne Porojärveen ja siitä ties minne maailman laitamille... Oikealla jyrkistelee Annjaloanjin pahtamuodostelman itäinen alku, takana loivailee mm. Porovaaraa. Tässä meidän kelpasi leiristellä kaksikin yötä.

Sulo kalastaa1

Saivaara, Gahperuslatnja, Meekonvaara ja Annjaloanji seurasivat järkähtämättömän rauhallisina Sulon perhostelua Jogasjärven koillisilla rantamilla.


... ja tästä yhtä traditionaalisesti pikkumaiseen matkakuvaukseen


Perhonsidontaa

Perhomestari Sulo (Leppänen) tarkkailee silmä kovana, miten sidonta onnistuu Perholordilta Anin Aarteessa 11. 8. illalla. Heimo (Toivonen) on jo saunaa lämmittämässä tässä viime syksyltä meille tutuksi tulleessa komeassa kelolinnakkeessa Levillä. Seuraavana aamuna starttaamme kohti Kilpisjärveä.

Lentoon1

Kilpisjärven kiitoradalla kävi melkoinen etelätuuli, kun jännäsimme, jaksaako Cessna nousta ilmaan mahtaviin kantamuksiimme lastattuna. Olimme pakanneet rinkkamme melkoisen täyteläisiksi 11 päivän kalastussessiotamme varten, ja painoa oli joka ukon kapsäkkiin kertynyt ainakin kolmekymmentä kiloa (onneksi en ole näkemässä suupieltenne kiertymistä vinoon hymyyn).

eka leiri

Jaksoihan se kone nousta ja lennättää meidät aikamoisen vatkauksen annettuaan Somasjärven lounaispään hiekkabiitsille. Siitä kampesimme omaisuutemme selkään ja siirsimme sen vajaan kilometrin verryttelylenkin päätteeksi Sieiddesaivan lompolon länsinurkalle, jonne nikkaroimme asentomme kahdeksi yöksi. Kuvan vasemmassa ylänurkassa lepää sama seitakivi, jolle heitimme hyvästit 5.9.2005.

Heimo ja rautu

Tällä vaelluksella oli tarkoituksena selvittää, liikkuuko se jalokala ollenkaan näillä vesillä (kun kaksi vuotta sitten se oli mennyt sitä ruskhaa piilhoon). Ensimmäisen illan saldoksi kertyi tämä Heimon virvelöimä n. kiloinen rautu Somasjärvestä ja Harryn perhostelemat jokiraudut Sieiddijohkan kalliopaasien keskellä lepäävästä poolista.

Perholordin maisemat1

Elokuun 13. päivä valkeni tyynenä, aurinkoisena ja näin ollen leppoisen lämpimänä meitä onnekkaita hellimään. Sulo ja Heimo kirmaisivat Somakselle raudunsuomut silmissään, mutta Perholordi livahti nostalgiaretkilleen koko aamupäiväksi. Nämä Sieiddesaivan lounaispuolisen järven hiekkaharjuiset rantatöyräät palauttivat mieleen liki kolmen vuosikymmenen takaiset ihka ensimmäisen vaelluksen muistot kuin eilisen päivän. Terveisiä vain Markkasen velloksille Jussille ja Markulle ja Vuorion Ilkalle, jos satutte näitä sivuja lueskelemaan! Ja kiitokset kokemuksesta, joka on ryhdittänyt elämääni vuosi vuoden jälkeen ja kantaa minua varmasti hamaan suuren elokuun viimeiseen päivään saakka. Vuori lumenviipymineen on Suomen toiseksi korkein: Ritnicohkka (1315,1). 

  Heimo kalastaa 2

Palattuani tämän maailman aikaan kohtasin Heimon virvelöimässä Sieiddesaivan pohjoisrantamilla seitakiven alapuolisilla apajilla. Pieniä nykyjä oli mies kokenut Somasjärven puolella, mutta saalis antoi vielä odottaa.

Kopmajoen kämppä   Heimo pilkkii

Ihmeteltyämme aikamme maailman menoa ja saatuamme Sulonkin seuraamme suuntasimme askeleemme Sieiddejohkan lohkarikoille edellisenä päivänä löytämilleni rautupooleille. N. viiden kilometrin lenkkimme varrelle sattui myös Kopmajoen kämppä, joka edellisellä vierailullani jätti mieleeni lähtemättömän jäljen. Heimo armottomana pilkkimiehenä oli onnesta ymmyrkäinen saatuaan harjoitella jalon talvipyyntilajin koreografioita lumenviipymässä. (Eipä sattunut lumikaira lähtemään  mukaan.)

Rautupoolilla   Liuskekiviä1

Sieiddejohkan varrelta löytyy tosiaankin varsin erikoinen ja kaunis liuskekivikanjoni, jonka montuissa värikkäät jokiraudut tuntuivat hyvin viihtyvän. Ja ymmärsivät ne perhonkin päälle...

Jokimaisemaa1

Jokaisella visiitillä tuntuu löytyvän jotain sellaista, josta ei millään enää pääse irti. Näitäkin näkymiä on ehdottomasti tultava vielä joskus katsomaan uudestaan. Vuoret liuskekivikanjonin yläpuolella ja hiekkaharjujen takana ovat jo Norjaakin.


Samaiset vuoret kuin edellisessäkin kuvassa luovat jyhkeitä raamejaan Somasjärvelle, jota tässä kurkistellaan Väinönputken (?) takaa Sieiddesaivan laskujoen edustalla olevan pikku saaren (karttaankin merkitty) itärantamilta. Saarelle pitää kahlailla reilut sata metriä, mutta  hiekkapohjainen Somasjärvi on tässä niin matalaa, että se käy kahluuvehkeiseltä oivallisesti - vehkeitä kastelematta.

Toinen heräyksemme osoitti jälleen kerran, miten nopeasti täällä säät vaihtelevat. Edellisenä iltamyöhänä olimme paistelleet rautuja Kopmajoen kämpän kaasutulilla ja hapuilleet reittimme teltoille kohtalaisen kirkkaan taivaan alla. Nyt koko tienoo peittyi sakeaan sumuun, jonka sekaan suuntasimme askeleemme valtavan vaellusrekvisiittamme kera. En jaksanut suuntia reittiämme kompassilla, vaan askelsin "varman päälle" vahvasti vasemmalle, ja niinpä löysimmekin kolmikkomme kohta aivan muualta, kuin missä meidän olisi pitänyt olla. No - otettiinpa sitten suunta magneettineulalla, ja kaverit tietysti kiittelivät mojovasta aamulisälenkistä. (Lohduttelin heitä, etten tällä kertaa laskuta ylimääräisistä metreistä...)

  

Sitä mukaa kuin tarpomisemme eteni, kaikkosi usvakin. Pian saimme jälleen ihailla hiekkaharjujen, vuorien, kiviröykkiöiden ja järvimonttujen luomaa erikoista kuumaisemaista ympäristöä. Vasemmassa yläkuvassa Heimo ja Sulo levähtävät Somaslompolon lounaisrantamilla ja oikeassa kuvassa kahvittelen Sulon seurana samaisen lompolon eteläpäässä (pitkän, hyväkulkuisen hiekkaharjanteen käveltyämme) aivan Valtijoen lähtöpaikan liepeillä.

   Valtin alku

Tästä alkaa Valtijoki. Komea koski - lyhyt, mutta vaikuttava (oikeastaan) putous - purkaa Somasjärven ja -lompolon vedet n. 15 kilometrin vaiherikkaalle reissulle kohti etelää ja Poroenon luusuaa.

Valtin alkua

Kulkijoiden jäljiltä on Joen rantamilla selviä polkuja. Aika ajoin ne kuitenkin häviävät näkyvistä siellä, missä reittinsä joutuu suunnittelemaan yksilöllisemmin maaston tai aikeittensa niin vaatiessa. Kalastajaveljeni katselevat virran notkeaa juoksua kohti etelää. Itäpuolella (siis vasemmalla) kohoaa Valtivaara. Olisko tultu vajaa kilsa luusuasta.

Sulo U-mutkalla

Tälle päivälle riitti n. kuuden kilometrin repunkanto. Leirirutiinien jälkeen hikoilimme kolmikkomme ylös Cuovgijavrille, josta laskevan joen montuista saalistimme vilkkaita pikkurautuja leipämme särpimeksi. Niitä taitaakin näkyä jonkinmoinen nyssäkkä tuossa Sulon haavissa. Poika ihailee Valtijoen piirteikästä uomaa, ja mielessä ovat tietenkin ... no, jääkööt sanomatta!

kalastajat U-mutkalla

U-mutkan pooleja perhostelimme (ja Heimo virvelöi) ahkerasti, ja jotain sieltä irtosikin pannulle tirisemään ja suolapussiin jäykkenemään. Hyvät jäivät muistot tästäkin upeasta maisemasta.

Telttapaikka U-mutkalla   Heimo kurkistaa

Kaksi oli meillä majoitetta mukanamme (kuten tarkkasilmäisimmät jo edellä ovat huomanneet). Minä kortteerasin Sulon kanssa Haltin Alfa III:ssa, ja Heimo halusi varjella yksityisyyttään nostalgisessa maastokuvioisessa katedraalissaan. Hengissä selvittiin, vaikka Heimon festariasumus meinasikin aika ajoin ottaa mallia vaivaiskoivujen sopeutumistyylistä tuulten puhallellessa kovimpia puuskiaan. Tunneliteltassa kökötimme kolmisin rattoisia hetkiä usein keskiyön paremmalle puolelle asti nauttiessamme yöpalaa ja vaihtaessamme jos minkälaisia ajatuksia - mistäpä muusta kuin ... no, jääköön mainitsematta! Leiripaikka sijaitsi U-mutkan alaisen rannan niittymäisillä ja mukavan pehmeillä törmäsillä.

Tauko Z-mutkan jälkeen   Kalastusta Z-mutka putouksella

Milloin ei nukuta, vaelletaan ja milloin ei vaelleta eikä nukuta, pidetään taukoa ja syödään tai kalastetaan. Varsin on yksinkertainen Lapin erämaiden samoajan sapluuna - mutta ei siitä silti mitään puutu. 

Hieman ennen Z-mutkaa vaihdoimme reittimme kulkemaan Joen toista puolta; kahluu oli kalastusvarusteiselle todella helppo siirtymä. (Halusin testata, olisiko Valtienon itäpuoli näillä kohdin läntistä parempi kuljettava. Huonoiksi jäivät minun kokemukseni, mutta ehkä nousin Sieiddejohkan paikkeilla liian ylös Seittikielaan soisille rinteille hyödyntämättä karttaan merkittyä polkua.) Vasemmassa yläkuvassa olemme juuri ylittäneet Valtijoen tullen siis sen itärannalle. Takana oikealla siintää Bumbovarri. Oikeanpuoleisessa kuvassa Heimo ja Sulo kalastavat rautuja kahluupaikkamme yläpuolisen komean putouksen alapuolisessa montussa; tulihan sitä lohikalaa siitäkin ihan vain mielenvirkistykseksi.

Bumbovarri ja Toskalharji   Kohti maailmanharjua

Pikkukuvat yllä edustavat suunnilleen Valtijoen ensimmäisen kolmanneksen maisemia. Näillä paikkeilla joki tekee laajan mutkan ja kääntyy hetkeksi takaisin kohti pohjoista puhkaisten sitten harjumuodostelman ja kääntyen taas etelää kohti. (Karttaan merkitty kahluupaikka ei todellakaan ole kahluu-, vaan uimaylityspaikka.) Vasen kuva edustaa maisemia hieman ennen em. mutkaa. Takana Bumbovarri ja Toskalharji. Oikeanpuoleinen kuva on otettu juuri "muka-kahluupaikan" alapuolelta (siis sen itäpuolelta) Sieiddejohkan läheltä. Horisontissa näkyy ns. maailmanharjun alkukohta, jossa Joki suorastaan törmää kallioseinämään. Tällä kertaa ohitimme tuon kolmiportaisen, kauniin koski- / putousmuodostelman reilusti itäpuolelta sitä edes (harmi) näkemättä.

Yli Joen

Rämmittyämme aikamme Seittikielaan soisilla ja pusikkoisilla rinteillä päätimme laskeutua Joen rantaan ja jatkaa sen länsipuolta tuttuja reittejä pitkin. Sepä olikin melkoisen jyrkkä siirtymä se. Horisontissa kohoaa kukkula, jonka takana sijaitsee SE maailmanharju. Wetävä on miekkosten askel heidän palatessaan seikkailultaan itäisiltä rinteiltä.

Vuoksarohtun leiri

Vuoksarohtun leiripaikka, jonka sertifikaatti on tuttu jo syysvaellukseltani 9/2005.


Näitä taimenten suosimia jokivesiä kalastelimme heti saapumispäivänämme myöhään yöhön saakka ja koko seuraavankin päivän aamusta iltaan.


Ensiksi oli kuitenkin n. 8 kilometrin vaellusurakassa menetetyt kalorit tankattava takaisin ja nautittava jälkiruokakahvit savuisen nuotion äärellä. Lähimaastossa lojui irrallaan enemmän tai vähemmän kosteita pajunkäkkyröitä, joista tulia riitti hyvin tunnelmankohottajaksi ja mäkäräisten karkottajaksi.


TAPAHTUIPA VUOKSAROHTUSSA TAIMENPOOLILLA

Kun leirirutiinit olivat saavuttaneet lakipisteensä, oli vihdoin aika vetäistä ylleen kalastustamineet ja koota pyyntivehkeet saalistuskuntoon. Kahluuhaalarit ja perholiivi sytyttävät joka kerta miehen silmiin toivorikkaan tuikkeen. Kädessä sojottava vapa on kuin antenni toiseen maailmaan.  Aivan huomaamatta muu maailmanmeno unohtuu veden solistessa korvissa ja kosken kuohuessa silmien edessä. Astelin samalle poolille, josta Hämäläisen Jari pari vuotta sitten nosti punamustalla lipalla saman päivän aikana kaksi komeaa taimenta; aamulla iski 53-senttinen naaras ja illalla 60-senttinen uros. Joki ei ollut tältä kohtaa kovinkaan leveä, ja takaheittotilaa oli runsaasti. Rantaan saakka oli reilu metrin korkeaa pajukkoa, mutta muistin kosken partaalla olevan viidennesaarin kokoisen nurmikentän, jossa pensaita ei kasvanut. Sinne siis suuntasin askeleeni, ja pian oli perho tapsin päässä tutkimassa vedenalaista maailmaa.

Kovin oli hiljaista, vaikka haravoin koskea kauan ja järjestelmällisesti koko pituudeltaan. Erityisesti tähtäilin upposyöttieni kulkua kohti loppuliukujen montussa piilevää kiveä, jonka olemassaolon havaitsi  aika ajoin aavistuksenomaisesti. Juuri niiltä paikkeilta Jarin molemmat kalat olivat iskeneet. Pieni turhautuminen alkoi pikkuhiljaa kolkutella takaraivossa. Kello kävi jo yli kymmentä, ja alkoi hämärtää. Valoisaa kalastusaikaa olisi kutakuinkin tunnin verran jäljellä. Takana oli pitkä päivä vaelluksineen, ja väsymyskin rupesi painamaan. Näinköhän jäisin ilman pilkkukylkeä? Vaihdoin tapsin päähän Levin Anin Aarteessa sitomani "mikä-lie-jäljitelmän" (mustaa ja punaista väriä, kuula päässä ja villisian niskakarvoja) ja heilautin sen miedon kosken puoliväliin. Annoin virran viedä uppoperhoani vedenalaiselle kivelle saakka ja valmistauduin jo uuteen heittoon. Silloin tunsin pienen, äärimmäisen heikon tavanomaisesta poikkeavan tapahtuman siiman päässä. Oliko se pohjakosketus? Kenties, mutta en pitänyt sitä todennäköisimpänä vaihtoehtona. Pitkän ja puuduttavan session jälkeen reaktioherkkyyteni ei ollut parhaimmillaan, ja annettuani vaistomaisen vastaiskun totesin olevani edelleen ilman saalista.

Lähetin  perhon edellisenkaltaiselle pyyntiretkelle, ja sama ilmiö toistui. Tällä kertaa se oli kuitenkin selvästi näykkäisy. Välitön vastaisku - ei mitään! Jaa, että semmonen tapaus: arka, mutta utelias suomulainen. Todennäköisesti taimen, joka on vihdoin noussut tutulle ruokapaikalleen hämärän turvin - tai ainakin aktivoitunut jurotuksensa jälkeen. Heittelin uppohämääjääni vielä muutaman kerran, mutta enää ei tapahtunut mitään. Perho meni vaihtoon. Sidoin uuden uppoperhon, ja sama peli toistui. Nyt olin aivan varma kalan läsnäolosta ja päätin muuttaa strategiaani. Katselin rasiaani ja punnitsin eri vaihtoehtojen toimivuutta. Katsahdin ympärilleni ja huomasin joidenkin vaaleiden, suht. kookkaiden perhosten lentelevän rantapusikoissa ja veden yllä. Selvä kuin pläkki: tungin uppoperhorasiani vasempaan liivintaskuun ja otin oikeasta pinturit. Avasin rasian ja etsin vimmatusti jäljitelmäksi soveltuvaa makupalaa. Tuo itikannäköinen on kyllä sopivan valkea, mutta kenties liian pieni... Sitten hoksasin Kilpisjärveltä viime hetkessä ostamani tekeleen. Se oli varsin yksinkertaisen näköinen, lähes pelkästä peurankarvasta koostuva ötökkäjäljitelmä. Materiaali oli sidottu koukun etuosasta taaksepäin sojottavaksi karvatupoksi ilman muotoiluja, kevyesti häkilöitynä. Silti se näytti tehokkaanoloiselta syötiltä. Peurankarvaliihottaja sai minut vakuuttuneeksi.

Sidoin perhon tapsiin ja vispasin sen kepeään lentoon kohti olettamaani kalan asentopaikkaa. Karvatuppo putosi virtaan, ja taimen iski turhia kursailematta. Yht'äkkiä vain totesin sen olevan koukussa; se oli imaissut syötin niiltä sijoiltaan. Tein tottumuksesta hallitun vastaiskun, ja saalis oli kiinni. Välittömästi sain suoniini ylimääräisen annoksen adrenaliinia. Väsymyksestä tai turhautuneisuudesta ei ollut tietoakaan. Niiden sijalle oli tullut tuttu jännitys ja innostus. Pian tajusin, ettei tästä tulisi lyhyttä leikkiä (paitsi, jos mokaisin oman osuuteni liiallisella hätäilyllä). Kala käväisi kymmenisen metrin päässä pinnassa, ja näköhavainto vahvisti käsieni välittämän aistimuksen: en ollut tekemisissä ihan mitättömän sintin kanssa. Tartunta oli ainakin kohtalaisen hyvä, sillä se kesti vedenmestarin antaman lujan vastuksen. Päässäni toistui usean kerran ajatus maltin ja rauhallisuuden säilyttämisestä. Vaikka taistelija pysyikin kiinni jatkuvasta voimakkaasta vastavedostaan huolimatta, minulla oli vahva aavistus, että koukku irtoaisi, mikäli taimen saisi päähänsä ruveta hyppimään. Saalis pysyi kuitenkin pinnan alapuolella, ja sain sen hitaasti, mutta päättäväisesti hetki hetkeltä lähemmäs. Pidin siiman kireällä, mutta en liian tiukalla. Kun kala sai jostain uusia voimia, en yrittänytkään estää sitä väkisin loittonemasta. Tärkeintä oli säilyttää koko ajan tuntuma sen edesottamuksiin. Myötäilin taimenen liikkeitä ja annoin sille riittävän vastuksen, joka lopulta saisi sen väsymään.

Kaksintaistelua oli kestänyt noin varttitunnin, kun vihdoin pakotin taimenen käsivarren mitan päähän itsestäni. Irrotin haavin selästäni ja kumarruin varovasti ujuttamaan sitä kalan alle. Taimen oli kuitenkin asiasta eri mieltä, ja minun oli kunnioitettava vielä kerran sen vapaudenkaipuuta. Jouduin antamaan siimaa vielä reilusti, sillä en halunnut vaarantaa "voittoani" äkkinäisellä jarrutuksella. (Sellaisella virheellä olen menettänyt suurimman taimeneni Pohjois-Karjalan Ruunaankoskilla joku kesä sitten; ks. Ruunaa kesä 2006) Kun täplänahka oli ottanut mielestään tarpeeksi etäisyyttä, alkoi loppusuoran kamppailu (ainakin toivoin niin). Tutut junnaamiset ja koukerot oikealle, vasemmalle ja pohjaan. Yllättävän vahvat vedot poispäin siimasta tuntuivat kestävän ikuisesti, mutta maltoin mieleni. Aikaahan täällä olisi. Metri metriltä hivutin siimaa lyhyemmäksi, ja vihdoin eväkäs oli jälleen ulottuvillani. Olin tällä kertaa jo ajoissa astunut rantapenkalta veteen (koko meininki oli tosiaan tapahtunut rannalta käsin), jolloin haaveiluun tuli hieman lisää ulottuvuutta. Tämä viimeinen kriittinen vaihe tuntui tuskallisen kömpelöltä, koska koukkuleuka oli vieläkin voimissaan ja väisteli parhaan kykynsä mukaan.

Jesssss! Siinä se nyt oli! Havaksessa mutjahteli reilunkokoinen taimen, kun nousin vedestä rannalle ja vein saaliini turvallisen matkan päähän vesirajasta. Laskin perhovavan pusikoiden päälle ja ajattelin irrottaa kalan pinteestään. Koukku oli kiinni varsin tutussa kohdassa taimenen leukapielessä. Kun nostin kalaa haavista tantereelle, se putosi otteestani. Hetkessä se oli irrallaan, ja minä tarrasin salamana kiinni sen niskaan. Onneksi olin tuonut sen riittävän kauas koskesta! Iskin taistelukumppanini tajuttomaksi ja oikaisin sen maahan haavin vierelle kuvausta varten. Ei se lopulta mikään jättiläinen ollut, mutta kelpo vastuksen ja hienon elämyksen se oli antanut. Ja kylläpä se oli kaunis - ja huomenna varmasti herkullinen kevyen graavautumisen jälkeen.


taimen ja haavi

Taimenen kuvaushetkellä kameran kello on tikittänyt aikaa 21:39:20, mutta kojeessa oli talviaika, joten oikeasti oltiin jo lähellä yhtätoista Vuoksarohtun hämärässä. Upea suojapilkutus on kalalla, vai mitä tuumaat.

taimen ja perho   perholordi ja taimen

Saaliin saatuani palasin jokea alavirtaan kalastellen leiripaikalle, jossa kaverit jo istuivat yönuotiollaan. Kuppi kuumaa teki terää, ja taidettiinpa jalokalan kunniaksi suorittaa asiaankuuluvat seremoniat soveliaan etiketin mukaan. Kello oli jo viittä vaille kaksitoista, kun tuota oikeanpuoleista poseerausta ikuistettiin. Jälleen kerran kömmimme telttaan vasta seuraavan päivän puolella.


Elokuun kuudennentoista päivän aamuna heräsimme hiljaiseen maailmaan. Huomiotamme kiinnitti ötököiden täydellinen puuttuminen kimpustamme, vaikka niitä edellisiltana oli härrännyt  kiusaksi asti ympärillämme. Todennäköisesti ne tiesivät, mitä sää pian toisi tullessaan ja painuivat pensaiden suojiin ennen sateen ja tuulen alkamista. Aamurutiinien jälkeen suuntasimme kalareissumme joen alajuoksulle kohdataksemme Valtin harjusten delegaation. Alhaalla roikkuvat pilvet alkoivat vihmoa vettä, jonka kohtalaisissa voimissaan puhallellut tuuli viskeli iloksemme päin kasvoja. Tästä sukeutui reissumme surkein päivä.

Kahlailin Valtijoen koskia ja astelin sen suvantojen rantoja lähes Poroenon luusualle saakka, mutta yksikään kala ei tuntunut olevan liikkeellä näissä haminoissa. (Aivan alkumetreillä Sulo taisi tosiaan saada pienen harjuksen.)  Välillä maailma kirkastui hetkeksi, ja sain ihastella laajan tasangon yli Meekon laakson kaukana siintäviä vuoria. Myös Valtijoki tarjosi silmänruokaa kohisevine koskineen ja pensaikkoisten rantojen ympäröimine suvantoineen. Seutu mahdollisti kaloille mitä parhaimpia lymypaikkoja ja kivenhuopeita, mutta edellisreissua vaivannut taika ei murtunut tälläkään kertaa. Kala (lukuunottamatta edellisiltaista komeaa taimenta) pysyi poissa pyydöistämme. Joki oli kuin kuollut.

Sinnittelin joen rantamilla varsin pitkään, mutta lopulta oli tunnustettava tämänpäiväinen puuhastelu tuloksettomaksi. Oikaisin leiripaikalle ja löysin matkanvarrelta lohdukseni pieneltä suonlämpäreeltä todella maittavia mustikoita ja hilloja; niitä popsiessa vierähti puolisen tuntia, ja olo kävi paljon virkeämmäksi. Leirissä keittelimme tavanomaiset Reiter-sapuskamme ja nautimme ruisleipää kahvin ja graavatun taimenen kera. Elämä alkoi jo hymyillä. Levähdettyämme hetken käväisimme vielä iltahämärissä parin tunnin perhosteluretkellä edellisiltaisella taimenpoolilla. Nyt sekin oli liittynyt hiljaisten miesten klaaniin, ja palasimme yöpuulle toivorikkaina siitä, että huominen päivä antaisi meille rautua Toskaljärvestä...

Jametnjunnilla   Khti Bumbovarria

Kymmenen maissa olimme saaneet leirimme puretuksi ja suunnistimme kohti Toskaljärveä. Päädyimme nousemaan Jametnjunnin etelärinnettä pitkin kohti Bumbovarria. Valinta oli oivallinen. Milloin ikinä vaellankin Toskalin ja Valtijoen välisen taipaleen, käytän varmasti tätä reittiä. Maasto oli todella helppokulkuista jänkhää ja tarjosi upeita näkymiä niin lähiympäristönsä yksityiskohdissa kuin etelään avautuvissa laajoissa maisemissaankin. Vasemmassa kuvassa Porojärveä ja sen takaisia vaaroja - taitaa siellä nousta Harroaivikin. Oikeassa kuvassa Bumbovarri.

Bumbovarrin juurella1   Bumbovarrin juurella2

Bumbovarrin juurelta suunnistimme sen ja Gurpecohkkan välisen satulan yli ja laskeuduimme Toskaljoen rannalle leiriin. (Gurpecohkkan huipulta sain kuin sainkin kännykkäyhteyden kotijoukkoihin. Operaattorina välähti joku norjalainen nimi.)

Toskaljärvi

Gurpecohkkan luoteisrinteiltä avautui kauan odotettu näkymä Toskaljärvelle, joka tässä poseeraa sadehuuruisena koko komeudessaan.

Toskaljoen leiri1   Toskaljokileiri3

Kohtalaisen hyvä leiripaikka löytyi reilun kilometrin verran Toskaljärven alapuolelta kohdasta, jossa Toskaljoki tekee liki 90-asteisen mutkan länteen pienen töyrään eteläjuurelta. Suosittelen - maisemat ovat upeat niin itse joen kuin Porovaaran...

Toskaljokileiri2

... sekä Saivaaran ja Annjalonjinkin suuntaan!


Päivä oli ehtinyt jo iltaan yhdeksännelle tunnille, kun nousimme Toskaljoen vartta seuraillen sen luusuaan ja aloimme kalastaa Toskaljärveä, jolla kävi melkoinen luoteistuuli.

Toskalin rautu

Kiersimme pikkuhiljaa idän puolelta järven pohjoisrannalle, jossa oli hieman tyynempää. Toskalin pohjoinen ranta on upeaa ja tasaisesti, joskin kohtalaisen nopeasti, syvenevää hiekkapohjaa. Sulon perhoon haksahti iltakymmenen aikoihin oikea makupala.

Toskalärvi pohjoinen

Rautu iski varsin läheltä rantaa paikassa, jossa pohjoisenpuoleisilta rinteiltä virtaava puro tuo järveen raikasta vettä.

Rautufileitä

Ilta alkoi jo hämärtää, kun palailimme länsirantoja kalastellen leiriimme. Hyvää oli punaliha, jonka toisen fileen paistoimme hiukopalaksemme ja toisen graavasimme seuraavien päivien leivänpäällysteeksi.

Sulojogaksella

Elokuun 18. päivä valkeni sateentihkuisena ja tyynenä. Suunta oli selvä, kun marssimme perhovavat ojossa Jogasjärven ja Porojärven väliseen kapeikkoon. Maasto on aika kivikkoista ja pusikkoista, ja rannan tuntumassa kasvaa kunnon tunturikoivikkoa. Ensimmäinen puolituntinen oli normaalia totuttelua ja tutustelua uuden paikan kujeisiin. Sulo kahlasi  kosken niskalla sopivalle heittokivelle, jonka edessä avautui kiinnostavan houkuttava syvänne. Muutamien tunnusteluheittojen jälkeen alkoikin sitten tapahtua. Harjukset lipuivat syöntipaikalleen, ja seuraava tunti oli yhtä juhlaa. Kiloiset kalat pintoivat ahkerasti (kuten kuvasta näkyy), ja oikealla perholla saalista tuli tasaisen varmasti.

Jogasharri

Aika kului kuin siivillä. Sääkin parani ja selkeni, ja koimme varsin mielenkiintoisia harjuksenväsytysvariaatioita. Merkillisin oli yhden hopeakyljen täysin passiivinen ote ja totaalinen antautuminen alta aikayksikön. Se iski perhooni normaalin hanakasti aivan pinnasta ja veti välittömästi pohjaan. Luulin jo menettäneeni kalan, kun se yht’ äkkiä lopetti kaiken vastarinnan ja tuli aivan sujona haaviini pohjasta tarttunut levätuppo silmillään. Kummastelimme Sulon kanssa pitkään moista käyttäytymistä. No, harri löysi itsensä illalla paistinpannultamme… Horisontissa vasemmalta Saivaara - Kahperusvaarat - Meekonvaara pahtoineen - ja Annjaloanji niinikään jyrkänteineen.

Heimojogaksella

Heimo kävi kopaisemassa Porojärven länsirantamia ja toi saaliinaan kaksi pikkuharjusta ja parikiloisen jänkhäkoiran. Puolen neljän hujakoissa aloitimme paluun leiriin. Halusimme jättää aikaa illan uudelle rautureissulle Toskalille.

Toskalojan huoltotupa   Jogasharrit

Suunnistimme suoraan länteen Toskalojan huoltotuvalle ja sieltä sitten jokivartta teltoille, jossa Sulo jo fileerasi harjuksiaan. Etualan purje-evä oli 47 cm.

Sulo, Saivaara ja Heimo

Aamu valkeni kirkkaan aurinkoisena (siitä tulikin koko loppureissun säätyyppi). Oli laittauduttava vaellukselle kohti seuraavaa etappia, joten ei kun 30: set selkään ja kohti Saivaaraa ja Meekonjärven kämppää todella helppokulkuisessa maastossa.

Reikämaan kahlaamo1

Reikämaalle pääsi todella helposti pohjoisen ”kahluupaikan” kautta – piti vain ylittää kivikko kuivin jaloin.

Sulo yli taas

Saarelta poistuminen ei sitten ollutkaan yhtä sutjakkata menoa, sillä vuolaammassa lounaisessa kahluukoskessa oli vettä syvimmillään liki polviin ja leveyttäkin ihan kiitettävästi. Hyvin siitä kumminkin selvisimme - kahluukengillämme ja vaellussauvoillamme oli taas tehokäyttöä, ja kieli oli pidettävä keskellä suuta. (Kuvan vasen puoli näyttää, mihin olisi mentävä ja oikeassa puoliskossa Sulo antaa tyylinäytteen, miten joki ylitettiin.)

Meeko mökki

Joen ylitettyämme keittelimme kahvit valmiilla nuotiopaikalla ja pidimme peukkuja, etteivät taivaalle ilmaantuneet pilvet rupeaisi satamaan. Eihän sitä sadetta onneksemme tullutkaan, ja pian huomasimme kulkevamme Saivaaran juuren polkuja kohti Meekonjärven autiotupaa. Mökki oli vapaa, joskin yöhön mennessä siellä kortteerasi jo kahdeksan ihmistä. Kaukaisimmat olivat Saksasta saakka: vanha isä poikansa Johannes Reichelin kanssa oli tullut kalastamaan.

Porukka Saivaaralle   Kekkosen laatta

Klo 16:22 olimme valmiina valloittamaan Saivaaran. Mukava oli vuorikiipeily tornimaisen möhkäleen huipulle, jossa mm. piekana oli meitä vastassa. Ylhäällä piti kuvailla Kekkosen muistolaatat ja aina Haltille saakka ja joka puolelle avautuvat mahtavat maisemat. Upea paikka jälleen!

Saijärvi ja Venejärvi   Kuvaajat Saivaaralla

Maisema Saivaaran päältä koilliseen: Saijärvi, Venejärvi, Annjaloanji, Toskalharji. Heimon ja Sulon takana Harrijärvien ja Harroaivin maisemaa huipulta kaakkoon.


Silmäys Saivaaralta länsiluoteeseen tarjoaa näkymän Meekonvaaralle ja Govddosgaisin monihuippuiselle tunturille. Vuomakasjoki kaartaa tutut kurvinsa Meekonjärveen. Kuvassa näkyy myös Meekonjärvestä Skadjajärveen laskeva joki, jonka suulta kalastelimme seuraavana aamupäivänä sukkelia Harjuksia…

Skadjan harrit

…joita tässä sitten esitelläänkin ihan muina miehinä. Tällä kalastusvaelluksella tuntui harreja rupeavan tulemaan niin paljon, kuin vain haluaisi ottaa. Me tyydyimme kuitenkin enintään neljään yksilöön, josta riitti kala mieheen paistettavaksi ja yksi yhteisesti graavattavaksi. Hyviä ne olivat, vaikka pilottimme reissun alussa rankkasi ne roskakalojen joukkoon!

Harrit ja Meeko   Sakemannit Meekolla

Harrit Meekolla ja saksalaiset osingolla. Oikeasti kävi niin, että sakemannit vetivät saaliikseen suurimman harjuksen: yli 50 cm. Viele Grüsse an Johannes und seinen Vater!

Heimo, Sulo ja Meeko   Meeko, Halti ja Ridni

Kun saavuimme Meekolle, tuntui, kuin eräreissumme olisi jotenkin loppunut siihen. Toki mökissä oli monen telttayön jälkeen mukava nukkua ja touhuta, ja kohtaamamme ihmiset olivat tosi mukavia persoonia, mutta tietty stimunki ja fiilinki olivat poissa sivilisaation tuulahdusten myötä. Siirryimme myös omilta poluiltamme kalottireitin turvalliselle uralle. Kaksi seuraavaa päivää tuntuivat eittämättä pääsääntöisesti paluulta villin luonnon keskeltä jokapäiväiseen arkeen. Hienoja, aurinkoisia ja hieman koleita päiviä ne olivat ja yhtä kaikki hyviä vaelluselämyksiä. Kuvissa Meekon pahta ja oikeanpuoleisessa lisäksi Halti ja Ritnitsohkka.

Harrijärvet, Siettinjärvi ja Siktakurra

Tällä kertaa saimme vihdoinkin nauttia maisemista, jotka avautuvat Gahperuslatnjan rinteiltä. Kuvassa vasemmalta näkymä Harrijärville, itään – näkymä Siettinjärville, etelään – näkymä Siktakurraan, länteen. Vaellus Kuonjarin mökille sujui tavanomaisen sukkelaan, ja illalla nousimme vielä Kuonjarvarrille ottamaan yhteyksiä kotijoukkoihin. Autiotupa oli täynnä rehtiä vaellusporukkaa, johon sulauduimme kuin … no ... kala veteen.

Kuonjarvarrin mökki

Aamu Kuonjarilla oli raikas ja aurinkoinen. Yöllä oli ollut alavimmilla paikoilla pikku pakkanenkin. Heräsimme ajoissa ja laittauduimme matkaan kohti Saarijärven autiotupaa, jossa aikomuksemme oli viettää seuraava yö. Tuuli teki ilmasta kolean, ja vaellus taittui ripeästi, kun ei ollut mieltä pysähdellä pidemmäksi aikaa pakollisilla levähdystauoilla. Kahvit kuitenkin keittelimme ennen Saarijärveä, jonne saavuimme puolenpäivän maissa. Sää oli edelleen aurinkoinen.

Autiotuvan puolella oli voimakas homeen haju. Yht’  äkkiä ei enää tuntunut ollenkaan hyvältä ajatukselta jäädä mökkiin yöksi. Päätimme levähtää pari tuntia ja syödä kunnolla ja jatkaa vaellustamme Kilpisjärvelle asti. Soitin Pohjasen Pirjolle, josko häneltä löytyisi mökkiä ja saunaa kolmelle kulkijalle. Varauksen siirto päivää aikaisemmaksi onnistui, ja näinhän siinä sitten kävi, että illalla nautimme herkullisen poronkäristyksen Saananmajalla. Minä saunoin ainakin kaksi tuntia nauttien pehmeistä löylyistä,  Kilpisjärven hämärtyvästä illasta ja saksalaisesta oluesta, joka oli varattu juuri tällaista hetkeä varten.

Könkämäenolla kalassa   Iittosuvanto  

Paluumatkalla pysähdyimme vielä Könkämäenon Iiittosuvannon apajilla harjustelemaan. Kaksi puolisenkiloista purje-evää matkasi mukanamme Rovaniemen (jossa yövyimme - kiitos isännille!) kautta Joensuuhun. Nyt ovat jäljellä haikeat ja mieluisat muistot ja roppakaupalla uutta kokemusta sekä Somasjärvi - Valtijoki - Toskaljärvi - Meekonjärvi - tuntemusta. Videomateriaalia kertyi alun neljättä kasettia. Niistä editoin puolisen tuntia kestävän videon, joka tuo monet hetket ja maisemat elävästi uudelleen nautittaviksi. Ja  toden totta niistä nautitaankin usein!

ENSI KESÄNÄ UUDESTAAN JOSSAKIN POHJOISEN KALAVESILLÄ  ... JOS HERRA SUO...! 

PRHLRD 2008    

KOTIKAMMIVAELLUKSIAKALASTUSTA